Leukemian hoito

Hoidon tavoitteena on pysyvä täydellinen remissio, jossa verenkuva ja luuydin normalisoituvat.

Perushoidon standardi on jakaa potilaat ryhmiin geneettisten mutaatioiden esiintymisen mukaan.

Yksittäisten geneettisten poikkeavuuksien parempi tuntemus mahdollistaa hoidon paremman räätälöinnin potilaille.

Standardi- ja perushoito on kemoterapia, sytostaattien yhdistelmä kansainvälisten protokollien mukaisissa hoito-ohjelmissa.

Nykyään käytössä on myös kohdennettuja hoitoja, jotka vaikuttavat valikoivasti tiettyyn kohteeseen.

Se vaikuttaa signaalireitteihin ja pyrkii tukahduttamaan kasvaimen kasvua.

Hoidossa käytetään esimerkiksi entsyymien, kuten tyrosiinikinaasien, estäjiä ja monoklonaalisia vasta-aineita.

Ne tuovat terapeuttista hyötyä tietylle potilasryhmälle (esim. tietystä geenimutaatiosta kärsiville).

Leukemian hoidossa käytetään myös sädehoitoa (radioterapiaa). Sitä käytetään silloin, kun se on aiheellista.

Tärkeintä on oireenmukainen, tukihoito, komplikaatioiden ehkäisy ja tiukka lääkärin seuranta.

Potilailla on usein vakavia infektioita. Tällöin laajakirjoinen antibioottihoito on välttämätöntä.

Leukemian hoidossa käytetään usein kortikosteroideja, joilla on muiden vaikutusten ohella niin sanottu lymfolyyttinen vaikutus (lymfaattisen kudoksen lisääntymisen estäminen).

Muita hoitomuotoja ovat kasvutekijät, jotka edistävät hematopoieesia.

Hyvin yleinen ja toistuvasti tarvittava hoito on verensiirto.

Hematopoieettisten solujen siirto

Elinsiirto on hoitomenetelmä, jossa potilaalle siirretään hematopoieettisia soluja - niin sanottu siirto - kun hematopoieesi on heikentynyt.

Elinsiirron päätavoitteena on korvata tuhoutunut hematopoieettinen kudos terveillä hematopoieettisilla soluilla.

Sysäyksen elinsiirtojen tutkimiseen antoivat atomiräjähdykset, joissa hematopoieesi tukahdutettiin.

Läpimurtoidea oli tuhota tarkoituksellisesti sairasta luuydintä (esim. suurilla säteilyannoksilla tai kemoterapialla) ja korvata se terveillä hematopoieettisilla soluilla.

Tärkeä löytö lääketieteessä oli niin sanotun HLA-järjestelmän (ihmisen leukosyyttiantigeenit) löytyminen verestä.

Verta ei enää jaeta vain veriryhmien perusteella, vaan myös valkosolujen (leukosyyttien) erityispiirteet - antigeenit - erotetaan toisistaan.

Näin pystymme luonnehtimaan henkilön verta paljon tarkemmin verensiirron tai elinsiirron yhteydessä.

Tätä periaatetta käytetään leukemian hoidossa. Suurilla sytostaattiannoksilla ja/tai säteilytyksellä tukahdutetaan sairauden aiheuttama verenkierto. Toipuminen mahdollistetaan siirtämällä verisoluja sopivana ajankohtana.

Elinsiirtotyypit:

• Allogeeninen
• Allogeeniset sukulaissiirrot (luuydinluovuttajarekisteriin tai napanuoraverirekisteriin kuuluvat).
• Autologinen elinsiirto (omasta kehosta, luovutus taudin täydellisessä remissiossa).

Solulähde:

• Luuydin
• Verenkierrossa olevasta perifeerisestä verestä peräisin olevat hematopoieettiset solut.
• Napanuoran veri

Perifeerisestä verestä peräisin olevat hematopoieettiset solut.

Luuydin on hematopoieesin keskus.

Alkuaikoina verenluovutukset ja -siirrot tehtiin luuytimeen annettavilla injektioilla.

Nykyinen lääketiede havaitsee verenkierron kantasoluja perifeerisessä verenkierrossa. Normaalisti niitä on vähän, mutta hoidon ja valkosolujen häviämisen myötä elimistö haluaa uudistua ja huuhtelee verenkierron kantasoluja lisääntyneinä määrinä vereen.

Tätä voidaan tehostaa hoidossa käytettävillä erityisillä kasvutekijöillä, ja ajan myötä verisolut ehtyvät.

Tämäntyyppinen elinsiirto on nykyisin maailmassa yleisimmin käytetty.

Napanuoran veri

Napanuoraveressä olevien hematopoieettisten solujen suhteellisen suuri osuus mahdollistaa sen käytön onkohaematologisten sairauksien hoidossa.

Napanuoraverensiirtoa käytetään pääasiassa lasten hoitoon. Sitä voidaan tehdä myös aikuisille.